Olen ehkä katsonut telkkarista liikaa hääjuttuja tekemisenpuutteen nimissä (omaan liikaa aikaa muutenkin työttömänä), että ne teemat alkaa tulla jo uniinkin. Mutta totta puhuakseni, niin hankalalta ja kaukaiselta ajatukselta kuin naimisiinmeno tuntuukin niin en välttämättä pistäisi pahakseni jos niin joskus kävisikin mikäli kumppani on sellainen, jonka kanssa haluaa sitoutua loppuelämäkseen (ainakin periaatteessa). Olen kuitenkin ollut vanhempana hyvinkin epäluuloinen kyseisestä toimituksesta ja se on tuntunut ehkä vähän turhaltakin.
Näen vihkiytymisessä niin hyviä kuin huonojakin puolia, joskin ehkä sivulliskokemusten puolesta huonoja enemmän mutta aatteena se on varsin kaunis asia. Hölmöintä lienee kaikki se paperisota, jota "virallinen" pariutuminen aiheuttaa jos ja kun haluaakin erota, asumisjutut jne.
Vastapainona pidän ajatuksesta, että juhlistaa yhdessä sitä yhteenkuuluvuutta ja rakkautta, jonka toivoo pysyvän koko elämän ja osoittaa sen jakamalla toisilleen jotain, jolla on yhtäläisen suuri merkitys (sormukset tai jotain muuta). Toki ilmankin pärjää ja tämä on lähinnä oma näkemykseni.
Ehkä miussakin on vielä ripaus vanhanaikaisuutta kun pidän kuitenkin avioliittoa jonkinlaisena elämän tavoitteena. Kaikille se ei sovi, ei välttämättä itsellenikään vaikken voi varmaksi sanoa - vain aika näyttää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti